Kertomus siita, kuinka Suuri Mietiskelija uskoi koston olevan suolainen…
Mahtava viikonloppu ja paasiainen takana. Mielialaa varjostaa kuitenkin kaksi asiaa: hajotin Minnan kameran ja sain kuulla, etta:
ASUNNOSSAMME ON TURVAKAMEROITA JOKA HUONEESSA. MUKAANLUETTUNA KYLPYHUONEESSA JA MAKUUHUONEESSAMME.
Onko tama laillista?
Sunnuntaina veimme Minnan ja Radekin kanssa pikkutytot Dionin ja Chantellen puistoon kavelylle. Dion halusi kertoa Minnalle salaisuuden ja kertoikin, etta meita kuvataan yota paivaa, muttemme saa mitenkaan paljastaa vanhemmille tietavamme, silla he ovat kieltaneet kertomasta asiasta. Sairasta..
En voi ymmartaa perheen vanhempia. Miksi ottaa kotiinsa asumaan vaihto-oppilaita jos samalla joutuu elamaan jatkuvassa pelossa, etta jotain varastetaan, etta vaihto-oppilaat ovat vaarallisia sekopaita.. Turvallisuudesta tassa luulen olevan kyse.
Vanhemmat eivat ainakaan pida meista, se on varma. Keskustelumme paivan aikana koostuvat muutamasta heidan heittamastaan tervehdyksesta: “Awright?” Johon vastailemma kaavan mukaisesti: “Yeah, I’m allright.” Vanhempiin ei tule kiinnitettya huomiota muuten, silla lasten kanssa tulemme toimeen mainiosti. Ovathan he kummallinen perhe porealtaineen, kuntoilulaitteineen ja solariumeineen ja vaikuttavat varakkailta. Mutta Chris sanoi eilen moisen loisteliaan elamantavan olevan melko tavanomaista tietyissa ei-niin-rikkaissa perheissa. Perhe asuu Stokessa, joka ei ole tunnetusti kovin hyvaa aluetta Plymouthissa. Isa on tietaakseni rakennusyrittaja ja aiti kotiaiti, mutta tekee siina sivussa jonkinlaista bisnesta asuttamalla vaihto-oppilaita. Perheella on kaikki uusinta uutta, muodin mukaan ja on valilla vaikea kasittaa miksi ja mista rahat tahan touhuun saadaan… Alytonta.
On kuitenkin hammentavaa, miksi heidan pitaa pitaa turvakameroita kylpyhuoneessa ja makuuhuoneessa? Mita varastettavaa kylpyhuoneessa olisi? Onko kyseessa tilanteen seuraaminen? Seurataanko liikkeitamme koko ajan, jotta porukat tietaisivat, etta taloon ei ole tullut mieleltaan pahasti epavakaata porukkaa? En ymmarra. Ainkin tiedan, etta meilla on tapana leikkia lasten kanssa, laulaa ja tanssia ym, mika ei valttamatta ole sellaista kaytosta, mita odotetaan “aikuisilta”. Lisaksi kielenkayttoni ei aina ole kovinkaan hienoa. Ja mita tulee kuvaamiseen suihkussa, en tieda miten muotia fanaattisesti seuraavat vanhemmat suhtautuvat karvaiseen ja kalvakkaan suomalaistyttoon, jolla on tatuointi, arpia joka puolella ja pahasti vihertava iho.. (Jos vahan liioitellaan.) Naista asioista mikaan ei heille tosin kuulu ollenkaan, mutta jos sinua seurataan 24/7, jopa nukkuessa, ei tunne asiasta voi olla kovin positiivinen.
Miksi kuvata kylpyhuoneessa ja omassa huoneessamme. Mita varastettavaa naissa huoneissa oikeasti olisi? Vessapaperi, matto huoneemme lattialla? Kayttavatko nama sekopaat ehka hyvakseen kuvamateriaalia, jota huoneistamme valittyy? Ainakin tama selittaisi, mista perheen varallisuus on lahtoisin…
Olen luonnollisesti vahan “pissed off” kyseisesta tilanteesta ja kysymys kuuluukin, kuinka arsyttaa naita kahta kyttaajaa mahdollisimman paljon… Voisin teeskennella rakentavani huoneessamme pommia, voisin niistella nenaani sokeria katkaistun pillin avulla, voisin.. Tai sitten voisin lahtea loytoretkelle huoneemme polyisiin nurkkiin etsimaan piilotettuja kameroita. Nayttaa kameralle keskisormea ja ottaa siita kuvan.
Jos tama kaikki vain on totta.. Onhan mahdollista, etta pikku Dionilla on sairas huumorintaju.
Kertomus siita, kuinka onnettomat muovipussiroskat ajoivat suuren Mietiskelijan epatoivoon
Aiti Maa kuolemassa. Jotkut sanovat Hanella olevan elinaikaa viela kymmenisen vuotta. Ja silti oljya kaytetaan rajattomasti, ainakin talla pikkuruisella saarella.
On yksi aihe, joka aiheuttaa minulle niinkin paljon paanvaivaa, etta siita vaahdotessani, minulta kysytaan tavallisesti, ainakin taalla: “Do you feel dizzy?” tai “Are you drunk?” Ja silloin talloin Minnaltakin: “She’s drunk, isn’t she? What she’s been drinking?” Muovipussien ylisyottaminen kaupoissa! Raivostuttavaa. Mita muoviyhdisteiden tuhlausta! Millaista Aiti Maan veren vuodatusta!!!
Takalaisilla kaupoilla, milla tahansa kaupoilla ruokakaupoista vaatekauppoihin, on tapana antaa muovipussit asiakkaille ilmaiseksi. Myyjat saattavat pakata ja tavallisesti pakkaavatkin ostokset suoraan muovipusseihin ja viela varmuuden vuoksi useampaan kuin yhteen kassiin, etteivat kassit rikkoudu kavellessa tai ostosten kantaminen vain ole liian raskasta kenellekaan. Muovipussit ovat halpaa tekoa viela kaiken lisaksi. Menevat helposti hajalle, saavat raapaleita ja leviavat sisaltoineen pitkin poikin kujia. Niiden uusiokaytto on lahes mahdotonta. Eivat pussukat kauaa kesta.
Isantaperheemme kay pari kertaa viikossa Tescossa ruokaostoksilla ja, koska heilla on suuri perhe, ruokittavine vaihto-oppilaineen, he pakkaavat ostoksensa useampiin pusseihin. En paljoa valehtele jos sanon muovipussiroskaa kertyvan kerralla n. 8 – 14 kappaletta. Ja tosiaan muovipussiroskaa, silla kun ruuat on aseteltu kaappeihin, jo osaksi rikkoutuneet muovipussit runtataan surutta roskikseen.
Englanti on myos valmispakkausten luvattu maa. Valmismuovipakkausten. Jos tuntuu, etta Suomessa on turhan paljon valmispakkauksia, tervetuloa Englannin saarelle. Kaikki pakataan pieniin ja suurempiin muovipakkauksiin. Ihan kaikki. Kaikki on helppoa ja nopeaa ja tietysti erityisen muovista.
Muovi valmistetaan oljysta (ainakin tietaakseni, jos en kovin vaarassa ole..) ja oljy ei ole mikaan uusiutuva luonnonvara. Saattaa kuulostaa typeralta, pienelta asialta, mutta sitahan tama ei ole. Kohta joka paikka paisuu muovijatteesta, jota ei kierrateta, jota ei mitenkaa uusiokayteta, joka vain dumpataan lahimpaan roskakoriin. Luulisi olevan helpompaa tehda vahan kestavampia muovipusseja ja pyytaa niista pieni hinta. Silloin ainakaan lahes jokainen ei raahaisi mukanaan muoviroskaa ja lahettaisi moista turhaketta kaatopaikalle kasautumaan ja masentumaan.
Tassa, kun ei vain ole mitaan jarkea!
Kertomus siita, kuinka suurten englantilaisten olematon lukutaito aiheutti ihmetysta
Takalaiset eivat osaa tavata. He eivat osaa kirjoittaa ja osa heista, ei edes kovin pieni, ei osaa lukea lahes ollenkaan.
Siita on pari viikkoa aikaa, kun Helen, hieman pelottava, harmaahiuksinen, tomera kirjastotati (, jolla Dave uskoo vakaasti olevan lavistetyt nannit ja nahkahousut vapaa-aikana kovassa kaytossa…) selitti minulle kirjojen kiertokulusta kirjastossa ja kaytti puheessaan sanaa: “Processing.” Tati kirjoitti termin paperille, etta ymmartaisin paremmin ja koska olen usein arsyyntynyt hanen holhoavasta tavastaan selittaa, (Helen selittaa aina kuin lapselle tai vajaamieliselle ihmiselle) sanoin tietavani ja ymmartavani kylla, miten sana “processing” lausutaan tai kirjoitetaan. Hammentavan tilanteesta teki sen, etta seka Alan, etta Helen nayttivat aimistyvan “niinkin hyvaa” kielitataitoa ulkomaalaisella. He kertoivat, ettei moni englantilainenkaan tieda, miten “processing” tavataan.
Hammastyin, mutta unohdin pian koko asian.
Daniel (taas kerran Daniel) ihmetytti minua viime perjantaina, kun Chantelle pyysi hanta kirjoittamaan sanan “lazy” paperille. (Chantelle myohemmin liimasi selkaani lapun, jossa luki “Lazy Maria”) Daniel tavailikin taitavasti paperille sanan “lacy”.
Minna kertoi viime viikolla, etta Alan, noin 45-55 – vuotias kirjastotyontekija, kysyi hanelta, miten “laboratory” tavataan.
Jo toisena paivanani Englannissa ollessani kuulin ensimmaisen kerran sanan dyslexia, eli lukihairio. Englannista loytyy uskomattoman paljon tietoa lukihairioista ja tuntuu, etta lukihairio on hyvin tavallinen ongelma nuorilla koululaisilla. Isantaperheemme 8-vuotias tytto Dionkin on lukihairioinen.
Minna ja mina saimme kolmisen viikkoa sitten tehtavaksemme lukea kasin kirjoitetuista tilauskorteista tilaustietoja. Tyotehtava oli todella vaikea. Jouduimme arvaamaan usein sanojen loppuosat ja joistain sanoista ymmarsimme vain alkukirjaimet. Asiakkaat ovat joskus tayttaneet lomakkeita, joita olen yrittanyt lukea ja heidankin kasialansa ovat tavallisesti hyvin vaikeita ymmartaa, seka melko lapsellisia. Kirjastotadit kehuivat kovasti meidan kasialojamme siisteiksi ja kasialani ansiosta olen saanut tehda enemman kasinkirjoitustoita, kuin muuten olisin saanut tehda. Kasialani ei ole mikaan erikoisen kaunis, mutta englantilaisiin verrattuna.. No jaa.
Hammentavia sattumia siella taalla.Vaikutti todella silta, etta vaikka olinkin suomalainen, osasin kirjoittaa paremmin englantia, kuin osa englantilaisista.. Yritin miettia asiaa silta kantilta, etta suomea on helppo kirjoittaa. Kuka tahansa suomenkielinen, kuinka fiksu hyvansa osaa kirjoittaa sanan laiska tai laboratorio, luulisin ainakin. Mutta englannin kielen sanat lausutaan eri tavalla kuin kirjoitetaan, kun taas suomea puhuttaessa myos kirjoitustyyli on sama… Ehka ajoittainen typeryys johtuu tasta. Mutta silti ei! Minakin hemmetti tiedan, miten laboratory tai processing tavataan, enka edes puhu kielta aidinkielenani!
Suomalaiset katsovat paljon teeveeta. Meilla on tekstitykset alakulmissa ja joudumme siksi paivittain lukemaan suomen kielta, vaikkemme olisikaan innostuneita lukemaan minkaanlaista kirjallisuutta. Naemme siis paivittain eri sanojen kirjoitusasuja, kun taas englantilaiset pelkastaan kuuntelevat omaa kieltaan. Mutta, eivat kaikki ihmiset silti katso valttamatta televisiota..
Tama kaikki aiheutti pienessa mielessani liian suurta hammennysta, ja paatin kysya asiasta fiksuilta kirjastoihmisilta. Maggie kertoi, etta koululaitos on niin pahasti romahtanut, etteivat lapset enaa opi lukemaan kunnolla. 15 vuotta sitten koko opetussysteemi muutettiin teknisemmaksi, atk-opetukseen pohjautuvaksi ja lukutaidon, kirjoitustaidon ja tavaamistaidon opetus paatettiin jattaa huomattavasti vahemmalle. Luokat ovat myos valtavan suuria, koska koululaitos saastaa talla tavoin ja myos siksi lapset eivat saa tarpeeksi paljon opetusta tai huomiota. Lasten kasialat ovat nykyisin lapsellisia, koska kirjoitusharjoituksia ei tehda enaa juurikaan. Kouluista saatetaan heittaa ulos oppilaita, jotka eivat osaa kirjoittaa edes omaa nimeaan tai osoitettaan. Tallaiset tapaukset jatkavat usein rakennus- tai metallialalle, toihin, joissa kirjoittaminen ei ole niin tarkea taito.
Lukihairioisia tuntuu olevan paljon, mutta onko kyseessa todella lukihairio.. Ei tietenkaan. Tassa on meneillaan vahan samanlainen meininki, kuin ADHD on Amerikassa. Muotidiagnoosi. Kaikilla vahankin vaikeammin lukevilla on heti lukihairio. Ei viitsita myontaa, sita tosiasiaa, etta opetustavassa mattaa pahasti, ei itse lapsissa. Kaikkia opetetaan samalla tavalla, kovalla kiireella ja osa vain putoaa kelkasta. Joillekin lapsille englantilainen opetustapa ei vain sovi.
Englannista loytyy aikuisia ihmisia, jotka eivat ole oppineet koskaan lukemaan. He tietavat kylla EXIT-merkin merkityksen, tai tunnistavat logoja, luonnollisesti, mutta eivat osaa esimerkiksi lukea pakkausselosteita. Kun nama aikuiset saavat lapsia ja, koska he eivat pida lukutaitoa niin tarkeana, lapset eivat saa tarpeeksi opetusta oppiakseen lukemaan. Koulussa he eivat sita opi valttamatta, eivatka kylla vapaa-ajallaankaan.
Englannilla on pitka kulttuuri. Shakespeare oli englantilainen ja nyt nayttaisi silta, etta takalaiset ovat heittamassa lukutaitonsa kovaa vauhtia lahimpaan roskakoriin. Huolestuttavaa todella. Tuntuu pahalta katsella tata kaikkea vieresta.
Jarkyttavinta tassa kaikessa on se, etta mita tapahtuu ensin Amerikassa, se rantautuu pian Englantiin ja Englannista sama asia saattaa rantautua lopulta Suomeen..
Joten hyvat suomalaiset: Pitakaamme huolta lukutaidostamme!
Kertomus siita, kuinka Maria Mietiskelija tylsistyi
Kirjastotyo Englannissa on erilaista kuin Suomessa. Suoraan sanoen taalla se on oikeasti turhauttavan tylsaa. Asiaan toki vaikuttaa viela sekin, etta tyoskentelen koulun kirjastossa ja tyo on kovin erilaista kuin yleisessa kirjastossa. Jos joku tassa Englannin matkassa oikeasti vituttaa, se on toihin lahteminen aamuisin. Miksi? No minapa kerron:
Kirjastossa:
1. Ei puhekaveria. On rasittavaa viettaa 9-5 tyopaivaa, kun oikein kukaan ei viitsi puhua sinulle. Osaksi se johtuu siita, etta olen suomalainen, enka valttamatta ymmarra kaikkea. Mutta johtuu se myos siitakin, etta he ovat niin erihenkisia ihmisia. He puhuvat minulle vain kysyttaessa, elleivat hoe sita rasittavaa hokemaansa: “Are you o’kay, allright?” Mihin vastaan hampaita purren: “Oh, I’m okay. Just fine thanks.” Kun Minna ja minut erotettiin eri kirjastoihin, paivat alkoivat tuntua todella vasyttavilta. On vasyttavaa tuijottaa 9-5 tietokoneen ruutua puhumatta juurikaan mitaan paivan aikana.
“Are you o’kay, allright?” Sita kysytaan jatkuvasti ja tama lause ajaa hulluuden partaalle. Sanonta vain, tiedan, mutta valilla olen tahallani kysynyt takalaisilta: “Oh, doesn’t I look allright?” Miten saan heidat lopettamaan? Ei heita oikeasti kiinnosta se, miten minulla menee.
Jopa tiskilla pitaa tehda jonkinlaista tarkistustyota. Tata en ymmarra. Voin olla vaarassakin, mutta Suomen kirjastoissa asiakaspalvelutyossa palvellaan vain asiakkaita, eika yriteta tehda montaa eri tyota samaan aikaan. On vaikeaa keskittya kahteen asiaan, tarkkailemaan onko tiskille tulossa uusia asiakkaita ja tarkistamaan kustantajien sivuilta, onko tietysta kirjasta olemasta uudempaa painosta. Olen ehka yhta tyhma kuin miehet, mutta keskityn tavallisesti yhteen asiaan niin syvasti, etten huomaa enaa ymparilla pyorivia asiakkaita. Helen, eras harmaahiuksinen, tomera kirjastotati on kommentoinut niin minulle kuin Minnallekin, sita ettemme ole asiakaspalvelussa tarpeeksi tarkkaavaisia. Vittumaista silta tadilta, silla olimme kumpikin juuri silla hetkella ottamassa asiakasta vastaan ja sanomassa: “Hello!” kun tati paatti tehda tikusta asiaa.
Nuorille tyontekijoille ei ole sopivaa puhua, no ei ainakaan homoille. Scott on 18-vuotias, punahiuksinen, paljon naismaisempi kuin mina, mutta silti todella mukava nuori poika ja myoskin yksi niita harvoja ihmisia, joista taalla toissa pidan. (Yhtena paivana nypin jopa hanen kulmakarvojaan, koska tyypit reprographicsilla pitivat hanen kulmakarvojeen liian villiintyneina. Hauskaa hommaa, kukaan muu kuin nuori homopoika ei kiljahtele niin dramaattisesti, kun silmakulmassa vihlaisee.) Emme vain oikein koskaan ole samaan aikaan toissa. Meilla on eri aikaan ruokatauot ja jos joskus Scott sattuu ilmestymaan tiskille moikkaamaan minua tadit keksivat minulle heti jotain erittain tarkeaa kerrottavaa ja naytettavaa. Outoa sinansa se, mita tadit nayttavat on itsestaan selvaa asiaa, minka osaisin unissanikin. Kylla he keskenaan saavat jutella, kylla mina heidan kanssaan saan vapaasti jutella ja samoin asiakkaidenkin, mutta Scottin kanssa juttelu..? Samoin on kaynyt myos Alanin kanssa usein. Ja kylla, hankin on homo.
Sahkopostia nyt ei ainakaan saa tarkistaa! Kun paiva on pitka ja tylsa, sahkoposti on ainoa asia, mika pitaa hereilla. Sahkoposti toimii puhekaverin sijaisena. Harmi vain ettei tamakaan ole sallittua
Asiakkaiden puhetta on valilla mahdotonta ymmartaa. Tama aiheuttaa jatkuvia punastumisreaktioita. Jotkut tyontekijoistakin puhuvat niin vahvalla aksentilla, ettei heidan mongerrustaan voi ymmartaa. Usein olenkin meinannut sanoa huvittuneena: “I’m Finnish and I can speak even better English than You do.”
Tyotehtavat ovat uuvuttavan tylsia. Jollen ole toissa tiskilla, tavallisesti teen tarkistustehtavia. 9-5 tietokoneen hiirinappaimella klikkailu on nukuttavaa puuhaa. Tavallisesti silmat tahtovat painua jossain vaiheessa paivaa vakisinkin kiinni. Mutta taidankin olla ainoa tyontekija taalla, joka on aina valmiina menossa hyllyttamaan, kun siihen on tarvetta.
Kertomus siita, kuinka Suuri Mietiskelija koki suurta ylpeytta suomalaisuudestaan
Kummallisia nama englantilaiset ja varsinkin englantilaiset nuoret. Daniel Burridge, isantaperheemme 15-vuotias poika on erikoinen tapaus. Hanella on tapana leveilla omalla paremmuudellaan ja suuri osa leveilysta onkin pelkkaa huumoria. Mutta han uskoo rehellisesti omiin kykyihinsa varsinkin loistavan alynsa puolesta ja sen puolesta, etta han on yksi luokkansa alykoista ja parhaiten koulussa parjaavista oppilaista. En tieda mita tasta kaikesta pitaisi ajatella. Yleistieto nimittain tuntuu takkuavan pojalla aika pahasti ja hanen yksinkertaiset kommenttinsa herattavat vaistamatonta hilpeytta niin minussa kuin Minnassakin..
Danielin suusta kuultua:
“Does the goths have a church of their own?” Kysyin onko vanha goottityyliin rakennettu kirkko yha kaytossa ja voisikohan sita menna vilkaisemaan. Daniel ei tiennyt taysin mita tarkoitin, mutta han on kuitenkin kovasti kertonut meille aiemmin, etta haluaisi isona ryhtya arkkitehdiksi.
“You are Finland.” Kirjastoihmiset ja varmasti kaikki muutkin tyypit, jotka tuntevat minut, tietavat varmasti kuinka paljon tallainen kommentti voi ajaa oikeakielisyytta tarkeana pitavan ihmisen raivon partaalle. Jouduimme selittamaan useaan kertaan pojalle, etta me emme ole itse Suomi vaan olemme suomalaisia. En voi ymmartaa miten natiivi englantilainen voi tehda puheessaan tallaisen virheen..
“Is there milk in chocolate?” Maitoproteiiniallergiani on herattanyt perheen lapsissa kovasti keskustelun tarvetta. Huvittavinta kuitenkin oli, kun jouduin selittamaan Danielille, etta koska minulla on maitoallergia en voi siis tietenkaan syoda ollenkaan suklaata tai jaateloakaan… Tama heratti hanessa suurta hammennysta.
“How many people is here in England then?” Kerroimme Danielille, etta Suomi on hyvin harvaanasuttu maa ja siella on vain noin 5 miljoonaa asukasta. Saman verran, kuin Lontoossa taitaa olla. Poika ei kuitenkaan tiennyt kuinka monta asukasta hanen omassa kotimaassaan on.. Ja han on 15-vuotias! Siis oikeasti: Kuinka moni suomalainen 15-vuotias ei tieda kuinka monta asukasta Suomessa on?
Olkaamme siis ylpeita yleistiedostamme!
Kertomus siita, kuinka mahtava Mietiskelija joutui kiusaukseen
Suklaata! Kuinka vihaankaan suklaata. Suklaata siella, suklaata taalla. Kaikki syovat koko ajan suklaata, suklaasta puhutaan jatkuvasti ja jopa koulusta loytyy suklaa-automaatteja!
Harva taalla edes tietaa, etta maidollekin voi olla allerginen. Perheen lapset jarkyttyivat pahasti kun kerroin heille allergiastani. Kertominen taisi olla huono idea, silla nykyaan joka paiva, paivittain Daniel toteaa (melkeinpa vittuilee):
“I feel so sorry for you, because you can’t eat any chocolate. And not even ice cream. What a poor person!”
Samalla tietysti, kun han itse ahmii kiireen vilkkaan suklaata. Perheen pieni tytto Dion, taas kyselee, ei nyt valttamatta paivittain, mutta jatkuvasti kuitenkin:
“Is that really true, you can’t eat any chocolate? I would kill myself if I was you!”
Suklaata myos tunnutaan tuputtavan koko ajan. Ei nyt Burridgeilla, koska lapsilla on taalla tapana ihmetella moista painajaismaista allergiaa, mutta toissa, missa tahansa, melkeinpa kadulla. Eilen reprographiksilla (tyota, mika on paaasiassa tulostamista, printtailua, laminoimista, kaikenlaista kuvien kanssa pelleilya) meille tarjottiin suklaamunia, pienia sellaisia. Otin ahneesti yhden, kunnes muistin, etten saisi. Soin sen ja heti meille tarjottiin lisaa ja sitten olikin jo pakko kieltaytya. Minna sai tietysti monta suklaapalloa, silla aikaa, kun katselin masentuneena vieresta.
Tanaan toissa Sheilalla oli syntymapaiva ja mita han tarjosi: Suklaata. Radek oli saanut joitain paivia sitten konvehtirasian ja tarjosi mielellaan kaikille suklaata. Ja, kun aina joudun kieltaytymaan, ihmiset kysyvat:
“Losing weight, are you?” tai ”Are in a diet?” Mika on masentavaa. Ei sita jaksa jatkuvasti olla selvittamassa allergioistaan, varsinkin, kun moinen tuntuu olevan englantilaisille melko vieras asia. Englannissa on tuhansia erilaisia suklaapatukoita ja lahes kaikki keksitkin sisaltavat suklaata. Kaupoista on hyvin vaikea loytaa mitaan “hyvaa syotavaa”, joka ei sisaltaisi maitoa. Jarkyttavaa on se, etta jopa lasten lelupakkaukset sisaltavat pienia suklaapaloja. Muksut opetetaan taalla jo hemmetti leikkikehissaan suklaariippuvaisiksi. Tamankin perheen pikkuiset syovat paivittain jaakaapista suklaata aivan itsenaisesti, mika on kovin erikoista. Tama kaikki saattaa kuulostaa pienelta asialta, mutta sita se ei ole! Menetan youniani suklaan vuoksi (ainakin kuvannollisesti).
On masentavaa, kun joka puoletla loytyy suklaata. Sita tulee valilla maisteltua ja kun syo aina valilla, vain silloin talloin, “vain vahan”, tuleekin syoneeksi hetken kuluttua melko paljon ja lopulta maha on taas niin helevetin kipeana.
Etta mina vihaan suklaata!!!
Kertomus siita, kuinka Suuri Mietiskelija ja Marian Pikku-Aasi ihmettelivat isantaperheensa omituisuuksia
Kummallinen taitaa olla nykyaan lempisanani heti sopimattoman jalkeen. Tuntuu, etta kaytan naita kahta jatkuvasti. Minna ainakin tuntuu kommentoivan “sopimatonta” -sanan kayttoa. Isantaperheemme on kaikenkaikkiaan kovin erikoinen. He ovat kovin amerikkalaistuneita, kuten kaikki englantilaiset tuntuvat olevan ja he ovat uskomattoman materialistisia, mika tuntuu ylettomyydelta. Seuraavaksi voisin luetella asioita, jotka ovat kovasti kummastuttaneet ja puhuttaneet meita isantaperheemme kaytoksessa.
Isantaperheemme kummallisuuksia:
1. Erikoiset harrastukset. Lapset harrastavat surffausta, biljardin peluuta, tai chi:ta (kerran viikossa, heilla kay opettaja kotonaan), luistelua (tietysti jaahallissa, silloin , kun saavat autokyydin), lisaksi he ovat kuulemma uineet delfiinien kanssa… “:/ Nama muksut eivat juurikaan kay ulkona koulun jalkeen, heilla ei tunnu kayvan kavereita kylassa koskaan, he eivat harrasta mitaan “tavallisia” harrastuksia, jollei tv:n katselua lasketa.
2. Suuruuden ihannointi. Perheella on valtavan kokoinen, snobimainen, uusi auto ja koirakin on lehman kokoinen, bernhardilainen, kuolaava otus. (Kasey-koira on ihan mukava silti.)
3. Ei kovin brittilaiset kutsumanimet. Isan nimi on Tony, aidin Jackie, ja lasten Daniel, Kayleigh, Dionne ja Chantelle.
4. He kayvat kerran vuodessa Disneylandissa, Amerikassa.
5. Hienoa, uusinta uutta. Biljardipoyta, laajakuvatelevisio, kotiteatteri, kuntolaitteet, solariumlaite, valvontakamerat, kaikki mahdolliset satelliittikanavat, poreallas jne.
6. Ei niin hienoa. Kylma- ja lamminvesihanat, kaasuhellat, kokolattiamatot (jopa vessassa), wc ei veda (eika toimi yleensa muuallakaan Plymouthissa), lammin vesi loppuu yhtenaan suihkussa ollessa, lammitys olematon, eivat tunne juustohoylaa, jne.
7. Emme tieda mita perheen isa tekee tyokseen… Koko asia on hamara. Olemme veikanneet mafiosoa ja palkkamurhaajaa… (Luultavasti vain hyvin toimeentuleva putkimies.)
Kummallista, eiko totta?
Kertomus siita, kuinka mahtavan Mietiskelijan blogi sai nimensa
Englantilaiset ovat sitten kummallisia. He murjottavat jatkuvasti, hymyilevat vain silloin talloin, mutta kutsuvat puolituttujakin suloisesti nimella “darling” tai “sweetheart”. Karttyisten akkojen suusta saattaa aina valilla putkahtaa ulos lause: “Oh, that’s lovely!” Puhuvat suloisesti ja nayttavat sitruunan happamilta. En sitten vain ymmarra takalaisia…
Kaikki tuntuu myos olevan koko ajan suurta ja mahtavaa. Paikannimet varsinkin eroavat suuresti suomalaisista. Kujat ja kadut on nimetty, mita ylevimmilla nimilla, vaikka kyse onkin vain tavallisen kivikkoisista kujista.
Vai milta kuulostaa: “Paradise Road, Kings Road, Kings Court…. “
Itse asun ainakin talla hetkella virallisesti papereiden mukaan vaatimattomasti Puskantiella, eika talla puskalla luultavasti ole mitaan tekemista Amerikan Bushien kanssa. En taysin ymmarra, mista moisessa suuruuden hulluudessa on kyse. Ehka englantilaisten veressa asuu pieni, onneton, vinksahtaneen alemmuudentuntoinen kaveri, joka ponkittaa egoaan silla, etta itse Kuningaskin kulkisi tata kivikkoista kujaa pitkin! Tai tama katu on oikea paratiisi, taalla on yksi puu, jonka alle voi piiloutua sateen suojaan ja paljon upottavaa mutaa, ah!!!
Tieda hanta. Ehka kyse on vain perinteista. Ehka kyseista kujaa pitkin on kulkenut joskus joku, joka saattoi olla itse kuningas tai tuleva kuningas tai kylahullu, joka uskoi olevansa kuningas. Ehka kyse onkin brittilaisten kuivasta huumorintajusta, johon en ole viela tottunut…
Mita niin suurta ja mahtavaa itse Britanniassakaan on? Olisiko suomalaisella pokkaa kutsua kotimaataan Suureksi ja Mahtavaksi Suomenmaaksi? The Great Britain!
Melkoisia kukkulan kuninkaita nama britit..
Kertomus siita, kuinka mahtava Mietiskelija puheli typeryyksia
Kun oma aidinkieli on suomi ja yrittaa viestia englannin kielella, sanat tuntuvat putkahtavan suusta aina jotenkin vaarinpain tai nurinperin. Olo ei ole kovin mahtava, eika ollenkaan suomalaisen supersankarin kaltainen, ei ainakaan silloin, kun mitaan sanoja ei tule mieleen kriittisella hetkella. Nain kay usein ja liian usein joudun sanomaan: “Sorry, I’m not so good at speaking English, so..” jonka jalkeen, lauseet muodostuvat helpommin.
Valilla on vaikeaa olla oma itsensa. Takalaiset taitavat pitaa minua kovin ujona ja hiljaisena, ja kylla minulla on hiljainen aani, tiedan! Mutta se on viela normaalia hiljaisempi, kun jannitan puhumista. Mutta Minna on mahtava, ymmartaa yleensa kaiken puhutun kielen ja toimii kavelevana sanakirjana aina tarvittaessa. Tavallisesti Minna hoitaa kaiken puhumisenkin samalla, kun itse seison vieressa typeran nakoisena ja vaikutan pahasti jalkeenjaaneelta.
Isantaperheen kanssa on kotoisinta. On helpompi olla oma itsensa, kertoilla Suomesta, opettaa suomen kielta ja ihmetella silloin talloin aaneen paikallisen kulttuurin kummallisuuksia. Mutta, kun sita on innostunut, hyvantuulinen, oma itsensa, eika kuitenkaan ole natiivi englantilainen, sanat tuntuvat putoilevan suusta miten sattuu, nurinpain. Lauseista muodostuu kummallisia kaksimielisyyksia, joiden merkityksen ymmartaa yleensa vasta lausutun typeryyden jalkeen. Tahan mennessa olen saanut kaiken anteeksi, sen nojalla etten itsekaan ymmarra, mita yritan sanoa, mutta on vaikeaa sanoa mita on tulossa viela jatkossa.
Pahimpia ovat olleet:
“I’m NOT kissing your stick!” Minnalle, kun han pyysi antamaan onnensuukon biljardimailalleen
“I’m next to your balls.” Radekille, ohi mennen, vahingossa biljardipelin aikana. Itsekaan tietamatta, mita yritin selittaa.
“I can’t even walk straight.” Danielille, kun yritin selittaa, kompelyyttani ja sita, miksi en pida tanssimisesta.
“Would you like to play with me?” Ihan vain kysaisin pelaisiko Daniel kanssani biljardia sen aikaa, kun Minna oli koneella.
“I suck.” tai kerran “I just keep sucking all the time!” Jatkuvasti todettu lause biljardipelin aikana, kun peli ei mene hyvin.
“So now we talk about scoring.” Halusin sanoa, etta voitto pelissa ei pitaisi olla niin tarkeaa.. Sopimatonta, tiedan.
“Oh, I’m so high!” Kiipesin korkeaan tuoliin ja ihmettelin kuinka korkealla olinkaan.
Joskus sanat putoilevat suusta vaarin lausuen ja lauseen merkitys muuttuu, tasta on hyva esimerkki: “We are watching (=washing) our dishes, so could you tell me, where the tovel is?”
“Women can also pee (=be).” Vaittely miesten ja naisten eroavaisuuksista ja halusin sanoa, etta myos naiset voivat tehda niin.
Minnan suusta kuultua: “Do you like them hard?” Keittelimme kananmunia ja Daniel halusi keittaa oman kananmunansa. Minna halusi tietaa, kuinka pitkaan kananmunia tulisi keittaa.
Oikeastaan biljardi on englanniksi huvittavan kaksimielinen peli. Siita voisi todeta: “We’ve got our sticks to aim at, we’re playing with our balls all the time and always trying to score!”
